Olenko mä läheisriippuvainen vai mikä mua vaivaa?

Mä pelkään joka hetki, että mä menetän Kultsin. Vaikka siitä sairastumisesta on jo vuosi, silti mä pelkään. Aina, kun se on myöhässä jostain, mä pelkään, että jotain on sattunut. Aina, kun se ei vastaa puhelimeen, mä pelkään, että jotain on sattunut.

Yksikin päivä se oli tulossa työmatkalta ja sitä ei näkynyt missään ja aika vaan meni eteenpäin, eikä se vastannut puhelimeen. Mä revin jo hiuksiani päästä ja vollotin täyttä kurkkua. Arvatkaa vaan, olinko helpottunut, kun ovikello sitten soi!

No nyt se lähti taas viikonloppureissuun kavereiden kanssa ja koko eilisillan mä itkin ikävää ja sitä, että pelkään, et sille sattuu jotain. Se ei pidä tarpeeksi hyvää huolta itsestään!

Miten tästä älyttömästä pelon tunteesta pääsee eroon?

Just ku aloin olemaan onnellinen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen... Oli ihania ja mullistavia suunnitelmia ja oikeen jännitti, en olis malttanut odottaa... Niin nyt tuntuu, että tuli takaiskuja... Miksei me nyt saatais jo olla onnellisia ja elää unelmaamme?

Toivotaan kuitenkin parasta!!

Kylläpä taas ärsyttää! Äiti on viikkotolkulla selittänyt jostain kartoitusjaksosta/kurssista, missä testataan, onko se soveltuva lähihoitajaksi (joo-o!) tms.. Siellä piti olla terveystarkastuksia, psykologisia testejä jne.. Kurssin piti kestää kolme viikkoa ja alkaa eilen. (Ei se kyllä hoitoalalle oo ihan soveltuva, mutta edes jotain...)

Noh, soitin tänään äitille tossa pari tuntia sitten ja kyselin, että miten "kurssi" meni. Sielä se oli änkyräkännissä ja puhe takelteli, oli kuulemma saanut rahaa tänään! No niin näköjään!! Yritin kysellä siitä kurssista ja ei se kyllä suoraan sanonut, mutta ymmärsin, että ei se ollut edes käynyt sielä, perkele!!! Siis mua suututtaa taas niin, etten tiedä mitä tekis! Miksei se voi edes yrittää vai onko se niin helevetin ihanaa elellä sossun rahoilla tekemättä mitään?!

Mä niin arvasin tän.

Onko tämä lapsen elämää...

"Juha on pakottanut äidin juomaan kaljaa. "

"Miksi äiti juo kaljaa?"

"Miksi äiti valehtelee?"

"Äiti otti multa kymmenen euroa."

"Äiti lainas multa rahaa, mut se ei oo vieläkään maksanut takasin."

"Äiti ja Juha rikko mun säästöpossun."

"Isi sano, ettei me saada ottaa enää lompakkoa mukaan, kun mennään äitin luo."

"Miksi äiti ei vastaa puhelimeen, vaikka oon soittanut monta kertaa?"

"Me pimpotettiin ovikelloa ja soitettiin, mutta äiti ei avannu, se vaan nukkuu ja me ei päästä sisälle."

"Mulla on ikävä äitiä."

Tuo viimeinen kommentti saa minut surulliseksi.

Kulta jäi sairaalaan, jossa se makasi niin avuttoman näköisenä ja yksin. Mä mietin, että jos se kuolee, niin miten mä selviän ilman sitä? Miten mä selviän ilman mun elämäni tärkeintä ihmistä? Oli niin avuton olo, en tiennyt mitä olisin tehnyt... Mä saatan menettää ihmisen, joka on tukenut mua monissa vaikeuksissa ja ihmisen, jota mä kaikista eniten tarvitsisin juuri sillä hetkellä... Mä olin niin yksin...

... Seuraavana päivänä olin malttamaton. Odotin, että Kulta heräisi ja että se poistettaisiin hengityskoneesta. Soitettiin sairaalaan puolen päivänä jälkeen jo toista kertaa ja kultsi oli vihdoinkin hereillä. Hoitaja sanoi, että siellä se jo naureskelee...

Me mentiin heti katsomaan kultaa. Se oli tosi väsynyt ja hieman huonossa kunnossa, mutta hengissä! Mua vaan itketti, tuntu niin ihanalta nähdä se hereillä ja puhua sille.