Olenko mä läheisriippuvainen vai mikä mua vaivaa?

Mä pelkään joka hetki, että mä menetän Kultsin. Vaikka siitä sairastumisesta on jo vuosi, silti mä pelkään. Aina, kun se on myöhässä jostain, mä pelkään, että jotain on sattunut. Aina, kun se ei vastaa puhelimeen, mä pelkään, että jotain on sattunut.

Yksikin päivä se oli tulossa työmatkalta ja sitä ei näkynyt missään ja aika vaan meni eteenpäin, eikä se vastannut puhelimeen. Mä revin jo hiuksiani päästä ja vollotin täyttä kurkkua. Arvatkaa vaan, olinko helpottunut, kun ovikello sitten soi!

No nyt se lähti taas viikonloppureissuun kavereiden kanssa ja koko eilisillan mä itkin ikävää ja sitä, että pelkään, et sille sattuu jotain. Se ei pidä tarpeeksi hyvää huolta itsestään!

Miten tästä älyttömästä pelon tunteesta pääsee eroon?

Kulta jäi sairaalaan, jossa se makasi niin avuttoman näköisenä ja yksin. Mä mietin, että jos se kuolee, niin miten mä selviän ilman sitä? Miten mä selviän ilman mun elämäni tärkeintä ihmistä? Oli niin avuton olo, en tiennyt mitä olisin tehnyt... Mä saatan menettää ihmisen, joka on tukenut mua monissa vaikeuksissa ja ihmisen, jota mä kaikista eniten tarvitsisin juuri sillä hetkellä... Mä olin niin yksin...

... Seuraavana päivänä olin malttamaton. Odotin, että Kulta heräisi ja että se poistettaisiin hengityskoneesta. Soitettiin sairaalaan puolen päivänä jälkeen jo toista kertaa ja kultsi oli vihdoinkin hereillä. Hoitaja sanoi, että siellä se jo naureskelee...

Me mentiin heti katsomaan kultaa. Se oli tosi väsynyt ja hieman huonossa kunnossa, mutta hengissä! Mua vaan itketti, tuntu niin ihanalta nähdä se hereillä ja puhua sille.

Aamupäivästä me mentiin sairaalan päivystykseen odottamaan. Me odotettiin ja odotettiin... iltaan asti. Välillä joku lääkäri kävi kertomassa väliaikatietoja. Kultsia oli elvytetty ja vakavan sairaskohtauksen syy oli selvinnyt, keuhkoembolia. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti aivot eivät ole olleet liian kauan ilman happea ja kultsi selviää ilman vaurioita. Sydämeen jäävistä vaurioista ei vielä oltu varmoja.

Noh, sitten taas odotettiin. Toinenkin lääkäri kävi. En enään muista, että mitä se sanoi... Se päivä oli niin pitkä. Loppujen lopuksi päästiin katsomaan kultsia. Siinä se makasi teholla nukutettuna hengityskoneessa ja kaikissa mahdollisissa piuhoissa. Tuntu niin pahalle, ihan epätodelliselle. En meinannut uskaltaa edes koskea sitä, lopulta kuitenkin silitin poskea. Itketti. Miten näin voi käydä? Tuntu niin pahalle jättää se sinne...

Tuli taas ihmeellinen hellyyden ja rakkauden kaipuu. Mä rakastan tota mun kultsia niin kamalasti. En tiedä, että mitä olisin tehnyt, jos oisin menettänyt sen silloin kohta vuosi sitten, kun se sairastui todella vakavasti ja kuolema kävi tosi lähellä, liian lähellä.

Mun elämäni kamalin päivä oli se, kun sain puhelun työpaikalleni... Kulta oli sairaalassa, jossa sitä parhaillaan elvytettiin. Ei tiedetty, että mikä sillä on ja miten se selviää...

Mä lähdin töistä pois.. itkin ja itkin ja itkin. Se päivä tuntui kestävän ikuisuuden...

Voi, että mä rakastan tota mun kullannuppua. En pystyis elämään ilman sitä.

Mä toivon, että me tykätään toisistamme vielä viidenkymmenen vuodenkin päästä yhtä paljon. Ja mä toivon, että me rakastetaan, tuetaan ja kunnioitetaan toisiamme aina. Mä toivon, että me selvitään eteen tulevista ylä -ja alamäistä yhdessä! Toivon myös, että meillä on edessä ihana, yhteinen elämä ja paljon ihania kokemuksia...

On se vaan niin ihana, Rakas.